en mä enää osaa olla.

Mä en oikeesti tiedä, mitä mulle on tapahtumassa. Ehkä mä muutun. Muutun eri ihmiseks mitä mä oon ennen ollu, mun elämänvaihe loppuu, ja uus alkaa. Mä tahtosin ton yhen kuuluvan myös mun tuleviin elämänvaiheisiin. Musta vaan tuntuu ettei se mene niin. Päivä päivältä musta tuntuu vaan enemmän siltä. Tossa se on vieressä. Makaa ihan kiinni mussa. Yrittää nukkua. Mä tunnen sen lämmön, sen kaiken hyvän olon, mitä se tuo pelkällä läsnäolollaan. Musta tuntuu ettei se tunne enää aina samoin. Mä en tiedä. En osaa muutakun toivoo.
Ehkä mä oon vainoharhanen, emmä tiedä. Mistä sitä koskaan voi tietää? Elämä on vaikee käsite. Mun mielestä liian vaikee näin nuorelle ihmiselle.
Tosiaan, V:kin on yhä olemassa. Valitettavasti. Ei se enää mua ahista, tekee vaan olon entistä sekavammaks. Emmä osaa sanoo. Eikä kukaan enää oikein ees tiedä sen olemassaolosta. Yritän vaan olla normaali. Vaikutan lähinnä jälkeenjääneeltä.
Mun täytyis nukkua, muttei mua nukuta. Ei oikein oo nukuttanu viimeaikoina ollenkaan. Mulla on ollu ikävä. Nyt se on tossa, se nukkuu. Ehkä sitä ahistaa mun seura nykyään, emmätiedä. Musta tuntuu sille. Tarviin tota. Oikeesti. Emmä oikeestaa oo koskaan tarvinnu ketään, oon tienny et pystyn elää ilmanki. Nyt asiat on toisin. V yrittää tehä kaikkensa erottaakseen meidät. Se pelottaa.
Nykyään mä tunnen. Mun tunteet on tullu takas. Enää en oo tunnevammanen. Ehkä se on ihan hyväki merkki. En mä tiedä näitä.
Musta on alkanu tuntumaan, että mä menetän kaiken. Mä erkaannun kokoajan pikkuhiljaa mulle tärkeistä ihmisistä.
Joku astuu ovesta, katsoo minua tuimasti ilman kasvoja. Heittää kaavun ylleni. Muutun. Pikkuhiljaa. Se nauraa. Nauraa ilman ääntä, kuiskailee ilman sanoja. Sitten se häipyy.