en mä enää osaa olla.

Mä en oikeesti tiedä, mitä mulle on tapahtumassa. Ehkä mä muutun. Muutun eri ihmiseks mitä mä oon ennen ollu, mun elämänvaihe loppuu, ja uus alkaa. Mä tahtosin ton yhen kuuluvan myös mun tuleviin elämänvaiheisiin. Musta vaan tuntuu ettei se mene niin. Päivä päivältä musta tuntuu vaan enemmän siltä. Tossa se on vieressä. Makaa ihan kiinni mussa. Yrittää nukkua. Mä tunnen sen lämmön, sen kaiken hyvän olon, mitä se tuo pelkällä läsnäolollaan. Musta tuntuu ettei se tunne enää aina samoin. Mä en tiedä. En osaa muutakun toivoo.
Ehkä mä oon vainoharhanen, emmä tiedä. Mistä sitä koskaan voi tietää? Elämä on vaikee käsite. Mun mielestä liian vaikee näin nuorelle ihmiselle.
Tosiaan, V:kin on yhä olemassa. Valitettavasti. Ei se enää mua ahista, tekee vaan olon entistä sekavammaks. Emmä osaa sanoo. Eikä kukaan enää oikein ees tiedä sen olemassaolosta. Yritän vaan olla normaali. Vaikutan lähinnä jälkeenjääneeltä.
Mun täytyis nukkua, muttei mua nukuta. Ei oikein oo nukuttanu viimeaikoina ollenkaan. Mulla on ollu ikävä. Nyt se on tossa, se nukkuu. Ehkä sitä ahistaa mun seura nykyään, emmätiedä. Musta tuntuu sille. Tarviin tota. Oikeesti. Emmä oikeestaa oo koskaan tarvinnu ketään, oon tienny et pystyn elää ilmanki. Nyt asiat on toisin. V yrittää tehä kaikkensa erottaakseen meidät. Se pelottaa.
Nykyään mä tunnen. Mun tunteet on tullu takas. Enää en oo tunnevammanen. Ehkä se on ihan hyväki merkki. En mä tiedä näitä.
Musta on alkanu tuntumaan, että mä menetän kaiken. Mä erkaannun kokoajan pikkuhiljaa mulle tärkeistä ihmisistä.
Joku astuu ovesta, katsoo minua tuimasti ilman kasvoja. Heittää kaavun ylleni. Muutun. Pikkuhiljaa. Se nauraa. Nauraa ilman ääntä, kuiskailee ilman sanoja. Sitten se häipyy.

anna mä meen.

kaikki on liian sekavaa. Entiiä mitä mun pitäis minkäkin asian suhteen tehä.

En haluu elää ilman tota yhtä. En enää uudestaan. Mutten myöskään taho ,että meillä on tällasta kun on.

Jatkuvaa riitelyy, liikaa mustasukkasuutta, liikaa väittelyi. En mäkää jaksa kaikkee. En tällasta.

En haluu jättää tota. En pärjäis ilman sitä. Pelkään kuollakseni ettei se enää kestä mua, ja jättää mut.

En haluu tulla taas jätetyks. Mutta mä tiedän, että on parempia. On paljon parempia.

Kuolen kun toikin tajuaa sen.

Kaikki on taas niin ristiriitaista. Mä en osaa. Mä en halua. Mä en pysty. 

Mä oon hyvä. Mä oon pelkkä paska. Mä tahon. Mä en voi. 

Se tulee. Se haluu viedä mut pois. Se tekee sen. Se ei kysele.

En haluu enää tökkiä karhua.

ristiriidat

Rakkaus on vaikee asia. Mä rakastan,vaikken mä tahtois. Seurustelu tuottaa mulle ongelmia.

Silti, mä haluisin käpertyä pieneks jonkun viereen, itkee mun kyyneleet, joku vois pyyhkiä ne pois mun kasvoilta. Itkisin mun kivun ja tuskan pois. Itkisin pois huolet, ja murheet. Kaikki vois olla hyvin.

Kaikki on niin ristiriitasta. Mä en tiedä mitä mun pitäis ajatella mistäkin.Kaikki on niin ristiriitaista. Niin mustaa ja valkoista samaan aikaan. Niin ilosta, niin surullista. Miks kaikki on vaikeeta ,muttta kuitenkin helppoo? Mä tahdon pois, mut mä tahdon elää. Mä en tiedä. 

Mun päässä on paljon kysymyksiä, joihin mä en tiedä vastausta. 

V tuli taas tänään mun luokse. Se katso mua sen silmillä, joita ei näy, kasvoilla, joita ei ole. Se kuitenkin oli siinä. Mä näin sen, mä tunsin sen. Mä itkin sen takia. Mä en kaipaa sitä. En ollenkaan, kuitenki elämä ilman sitä tuntuu vaikeelta. Mä en muista mitään mitä tapahtui kaksvuotta sitten. Kun V oli kokoajan mun luona. Muistan vaan, kun se silitteli mua jokailta, kertoi tarinoita pilvilinnoista, paikasta, jossa kaikki olisi hyvin. Välillä se tekee sitä vieläkin. 

Mä en jaksa ees vaivautua laittamaan kuvaa tähän. Mä en vaan jaksa.  

i miss.

En tiedä miks, mutta mä en halua myöntää kellekkään kaipaavani aikaa,

jolloin mulla oli kaikki hyvin. Se saattaa johtuu siitä, että en muista milloin se oli.

Oliko se vasta äsken, oliko se vuosi sitten, oliko se kun synnyin?

En muista enää. Muistikuvat kaikesta hämärtyy.

Varjo laskeutuu ylleni. Se heittää kaapunsa päälleni, toivottaa hyvääyötä.

Se peittelee minut. Hukun mustiin kahleisiin, jotka ovat verhoutuneet ylleni.

En muista mitään. En tiedä mitään.

Olen yksin. Tässä. Nyt.

Mä en enää osaa ajatella asioita oikein. Mä en tiedä, mitä oon tehny väärin,

että menetän kaiken mun ympäriltä. Ehkä se vaan johtuu mun omasta tyhmyydestä.

Ainakin jos V:ltä kysytään.

Siitä tulikin mieleen, V ei oo harha. Se ei oo sitä. Tajusin sen ykspäivä, kun se kaato mut taas maahan.

Kaaduin, ja kun nousin, se nauro mulle. Nauro paskasesti.

Se ei oo harha. Se ei oo sitä.

Mulla on torstaina lääkearviointi. Mua pelottaa. Ne sano että mun lääkkeitä varmaan lisätään.

En halua. En halua syödä niitä. Haluun elää ilman niitä, normaalisti.

Mutta ei. Se ei ilmeisesti käy. Oon vitun väsyny kaikkeen.

aloitus

yöllä kun herään kaikki on hyvin sekunnin tai kaks

sit muistan ettei meit enää oo se on parempi, paljon parempi 

näin, eikä kuitenkaan oo.

Tää tunne on jännä. Tää on samalla hyvin iloinen, mutta myös hyvin surullinen.

Mä en tiedä. Mä en osaa ajatella miltä tämä tuntuu. Hassua. 

Oon just eronnu, enkä tunne mitään. En ahdistusta enää, en surua.

Periaatteessahan kaikki on siis hyvin. En kuitenkaan tunne myöskään iloa.

Musta tuntuu nykyään hyvin usein etten jaksa, etten pärjää, ja haluaisin vaan pois.

Mutta mä tiiän että mä pärjään, mä oon pärjänny aina, joten miksen pärjäis nytkin?

Tää on vaan alotus, tänne en kirjottele mitenkään säännöllisesti, vaan sillon, kun on sanottavaa.

Tää on siis tunteidenpurkamisblogi, kirjotan tänne ilot, surut, kaiken.

Ilmoitan jo nyt tässä ,että suurin osa kuvista on We♥It -sivustolta.